Koen tempoilu-urani olevan risteyksessä. Takana on kahdet WTOC:t ja kaksi sijoitusta 7 parhaan joukkoon, mutta lajin terävin huippu on silti kaukana. Huipulle pääsy vaatii työtä ja viimeviikkoina olen punninnut kuinka kovasti haluan nousta korkeimmalle korokkeelle. Mutta mitä pitäisi tapahtua jotta nousisin podiumilta askeleen korkeammalle? Pohdintaa lienee syytä jatkaa pilkkomalla tempo-suoritus osiin.
Suunnistuksen Pyhä Kolminaisuus voitaneen kirjoittaa sanoin Suunnitelma-Ennakointi-Havainnointi. Ennakointi ja havainnointi löytyvät sellaisenaan myös onnistuneesta temposuorituksesta. Huipputasolla kartasta luetaan yhdellä silmäyksellä riittävästi yksityiskohtia, joiden avulla luodaan mielikuva rastipisteestä (ennakointi). Tämän jälkeen luodaan silmäys maastoon ja havainnoidaan, onko rastiympyrän keskipisteen ja rastimääritteen osoittamassa paikassa rastilippu (havainnointi).
Edelliset lauseet voi pilkkoa avainsanoiksi - tällä hetkellä koen tärkeimmiksi "yhden silmäyksen", "riittävät yksityiskohdat" ja "rastiympyrän ja -määritteen osoittaman paikan". Näiden yläpuolelle tempo-suorituksen palikat -talossa sijoittuu "suorituksen hallinta" ja talon perustaksi "luottamus omaan tekemiseen". Näistä neljä ensimmäistä ovat harjoiteltavia ominaisuuksia ja itseluottamus tulee onnistumisten kautta. Mutta miten tempokartanluku poikkeaa tavallisesta suunnistuksesta?
"Riittävät yksityiskohdat" on määreenä suhteellinen ja eroaa vahvasti jalkasuunnistuksen pyrkimyksestä minimoida luettavien kohteiden määrä. Jalkasuunnistuksessa sujuvan ja nopean etenemisen edellytys on rastivälin onnistunut yleistäminen - huippusuunnistajat pystyvät usein yksinkertaistamaan pitkänkin rastivälin muutamaan seurattavaan kohteeseen. Jalkasuunnistuksen kaltainen karttakuvan yleistäminen ei ole tempossa aina mahdollista. Kartta edellä -tyyppinen suunnistus on suurimmalle osalle huippusuunnistajista tehokkain tapa edetä, joka mahdollistuu riittävällä ennakoinnilla ja tiedolla siitä missä olen kulkenut ja kuljen. Tempossa vastaava ennakointi ei ole mahdollista rajoitetun näkökentän vuoksi ja ilman pre-kilpailun menetelmiä asemapaikan lukitseminen on usein paras mihin kilpailijalla on edellytyksiä ennen tehtäväsektorin paljastamista. Myös ratasuunnittelun pyrkimys samaistusvirheen luomiseen luo ristiriidan yleistämiskysymyksen suhteen. Uskon suuren osan huipputempoilijoista lähestyvän tehtävänratkaisua maasto edellä -tyyppisellä kysymyksenasettelulla. Olisiko tässä mahdollisuus mahdollisuus olla askel kärkeä edellä?
Vuosien 2015 ja 2016 WTOC:n tehtävät poikkesivat toisistaan huomattavasti. 2015 WTOC:ssa 3/7 asemista perustui käytännössä käyränlukuun, jolloin pistemäisten kohteiden suhteiden määrittämisellä ei pärjännyt. 2016 WTOC:ssa 4/5 asemaa perustui kohteentunnistukseen ja viimeisessä teki mahdollisesti yhden virheen jos jätti korkeustasot määrittämättä. Kilpailujen kontrasti on huikea, samoin ero tulosluetteloissa. Vain yksi 2015 plaketisti onnistui pääsemään palkintojenjakoon 2016. Mutta vaikka rastikohteet erosivat toisistaan, olivatko vaaditut kartanlukusuoritukset lopulta erilaisia? Osittain juurikin kartanlukukohteiden poikkeavuuden vuoksi, mutta tempon perusidea säilyi - kilpailuissa piti tunnistaa rastikohde karttaa lukien ympäröivän maaston samankaltaisista kohteista ja nimetä vastaus.
Juoneltaan poukkoileva pohdinta palaa kysymykseen olennaisesta. Milloin tiedän havainneeni riittävästi kohteita jotta voin antaa riittävällä varmuudella oikean vastauksen? Tähän lienee vastaus etten koskaan, jos määritän riittävyyden täydellisyydeksi. Jos kuitenkin opin suvaitsemaan epätäydellisyyttä, kysymys olennaisuudesta palautuu optimointihaasteeseen - kuinka paljon enemmän aikaa voin käyttää tehtävien ratkaisuun jos onnistun näin mahdollisesti välttämään virheen? Tästä ehkä lisää jatkossa, samoin suunnan etsimisestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti